Istumme kaveriporukalla kahvilassa. Vilkkaan keskustelun lomassa joku muistaa:
– Hei, Milla täyttää täysiä kymmeniä ensi kuussa!
– Meinaakohan se juhlia?
– Ei varmaan, mutta voitaishan me pitää sille synttäribileet?
Kaikkien katseet kääntyvät minuun. Hämmennän keskittyneesti kahviani, ennen kuin vastaan.
– Hyvä idea! Kertokaa vain missä ja milloin, minä voin tulla mukaan.
Huomaan, että vastaus ole ihan sitä mitä he odottivat. Rakastan juhlia ja juhlien järjestämistä, mutta tällä kertaa lusikkani eivät riitä suurempaan panostukseen.
Siis mitkä lusikat? Oletko kuullut lusikkateoriasta? Se on käsite, jonka Christine Miserandino keksi selittääkseen ystävälleen millaista on sairastaa lupusta. Teoriaa voi soveltaa myös muihin sairauksiin, kuten krooniseen migreeniin.
Rakastan juhlia ja juhlien järjestämistä, mutta tällä kertaa lusikkani eivät riitä suurempaan panostukseen.
Sairaana, varsinkin sellaisten sairauksien kanssa, jotka eivät välttämättä näy päällepäin, joutuu jatkuvasti tilanteisiin, jossa huomaa selittelevänsä muille sairauttaan. Joskus ihmisten on vaikea ymmärtää, että ihan terveen oloinen ihminen ei jätä tekemättä asioita vain laiskuuttaan. Joskus energiaa ei vain yksinkertaisesti ole.
Lusikkateoriassa lusikat kuvaavat ihmisen energiamäärää. Terveillä ihmisillä on käytettävissään lähes rajaton määrä lusikoita, eli energiaa. Toki jokainen ihminen väsyy kovasta rasituksesta. Mutta terveellä ihmisellä energia riittää pääsääntöisesti koko päiväksi ilman, että tarvitsisi herätessään miettiä mitään ”lusikoita”. Sairas ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja, kun taas terveillä on vapaus olla valitsematta. Monet pitävät riittävää energiaa päivästä suoriutumiseen itsestäänselvyytenä.
Sairailla ihmisillä on käytössään vain rajallinen määrä lusikoita. Niiden määrä voi myös vaihdella päivästä toiseen. Hyvinä päivinä lusikoita on enemmän ja huonoina vähemmän, joten seuraavan päivän aikataulua voi olla hankala suunnitella etukäteen. Saati, että voisi tehdä suunnitelmia pidemmällä tähtäimellä.
Palataanpa alun ehdotukseen: Pidetäänkö bileet? Viisitoista vuotta sitten olisin ollut innoissani. Kuten jo sanoin, rakastan juhlia ja niitten järjestämistä. Sopisimme saman tien päivän. Tekisin kutsukortit, miettisin teeman, ohjelman ja kattauksen, leipoisin tarjottavat (jotain uutta ja erikoista). Ja koska juhlat olisivat kotonani, pöyhisin sohvatyynyt ja piilottaisin lehdet olohuoneen pöydältä. Eihän perussiistiä huushollia tarvitse erityisemmin siivota. Ottaisin vieraat vastaan. Toki kaikki osallistuisivat juhlien järjestämiseen, joten laittaisin muiden tuomat viisi sipsipussia tarjoiluvatiin esille. Aloittaisin juhlinnan ensimmäisen vieraan kanssa, jatkaisin aina viimeisen vieraan lähtemiseen tai nukahtamiseen asti. Aamulla heräisin ennen yöksi jääneitä vieraita, jotta he pääsisivät heti herättyään aamiaiselle. Kaikki olisivat tyytyväisiä ja saisin paljon kiitoksia jälkeen päin. Tekstarilla, koska tuohon aikaan ei ollut somea.
Eipä tarvinnut viisitoista vuotta sitten laskea lusikoita. Korkeintaan kakkulusikoita kahvipöytään. Vuosi vuodelta ja migreenin muututtua, energiaa on ollut vähemmän ja vähemmän. Ja olen joutunut monen muun kroonisesti sairaan tavoin valitsemaan mihin rajallista energiaani käytän.
Entäpä bileiden järjestäminen tänään. Lusikkateorian esimerkissä käytössä on kaksitoista lusikkaa per päivä. Ja päivän jokainen askare vaatii vähintään yhden lusikan. Alkaen heräämisestä ja sängystä nousemisesta. On siis mietittävä tarkasti mihin lusikkansa käyttää. Minun pitäisi jättää jotakin tekemättä, jos aion käyttää energiaa juhlavalmisteluihin.
Aloitetaan juhlapaikaista. Kotonani emme voi tällä kertaa juhlia, koska siellä pitäisi siivota. Ja koska nykyään en jaksa juurikaan siivota, juhliin pitäisi ihan oikeasti siivota. Pelkkä sohvatyynyjen pöyhiminen ei riitä. Pitäisi ainakin imuroida. Tiesitkö, että jos pölykerrokseen ei koske, sitä ei huomaa? Mutta jos vetäiset sormella pölykerrosta, pölyn huomaa heti ja kaikki näkyvät pinnat pitää pyyhkiä. Vinkki: jätä pölypinnat rauhaan, säästät lusikoita. Siivous vaatisi ainakin kolmen päivän lusikat (siis 3 x12). Lusikoita ei jäisi enää edes ruuan laittamiseen moneen päivään.
Entä tarjoilut? Ennen kuin pääsen leipomisen pariin, pitäisi keittiökin siivota. Ja jo keittiön siivoaminen vie päivästä… no monta lusikkaa. Eikä energiaa jää enää leipomiseen, mitä oikeasti rakastan. Hylätään sovinnolla kutsut ja teemat ja ohjelmat, ja leikitään, että se kuuluisa Joku Muu järjestää bileet meille. Me juhlijat keskitymme vain juhlimiseen.
Juhlapäivänä kerään lusikoita keskityn vain olennaiseen ja teen vain välttämättömän. Ja… Ajattelin tähän väliin kuvata monisanaisesti ja hauskasti mitä bileisiin osallistuminen vaatii. Pelko mahdollisesta migreenikohtauksesta ja lääkkeen ottamisesta varmuuden vuoksi, pari lusikkaa vaativasta valmistautumisesta. Tai miten juhlissa pitää sietää kaikki parfyymit ja hajusteet, selittää miljoonaan kertaan, että ei, minä en todellakaan käytä alkoholia. Mutta jo ajatteleminen saa aikaan pienen potutuksen. Joten jätän hauskat sepustukset väliin.
Itseasiassa koko tarinasta piti tulla hauska ja kannustavan pirtsakka. Tarinan edetessä huomaan, että omakin elämäni on jatkuvasti eräänlaista matematiikkaa ja vaihtokauppaa. Lusikkani riittävät kyllä perusarkeen, toiset päivät ovat parempia ja toiset huonompia. Heti kun tulee jotain liikaa ylimääräistä, lusikkalaatikko kaatuu, ja joudun suunnittelemaan järjestyksen uudelleen.
Tapaan työssäni sairaita ja vammaisia ihmisiä, ja ryhmissäni lusikkateoria on yksi työkalu käsitellä arjessa jaksamista. Huomaan, että omalla kohdallani en juurikaan selitä jaksamistani tuolla teorialla. Elämästä vain karsiutuu pikkuhiljaa paljon pois ilman selityksiä. En sano, että ylimääräistä karsiutuu, koska moni pois jääneet asiat ovat olleet minulle todella rakkaita. Pakastimeni ei enää ole täynnä itseleivottuja herkkuja, vaan kahvileivät ovat vaihtuneet kaupan valmiisiin tuotteisiin. Kuntosalin jäsenyys on vaihtunut kuntopyörään olohuoneen nurkassa. Läheisetkään eivät aina ymmärrä ”laiskuuttani”. On kova pala tunnustaa itselleni, että en pysty tekemään kaikkea sitä, mitä olen ennen tehnyt.
Lusikoita tulee kuitenkin välillä lisää, tai ainakin lainaksi. Siivous on ollut minulle aina välttämätön paha, mutta sitäkin olisi pakko tehdä joskus. Kaaoksesta huolimatta saatan inspiraation tullessa ottaa askartelut tai vesivärit esiin. Nykyisin inspiraatiopöytäni on arkkupakastimen kansi, koska se on ainoa tyhjä taso. Koska se on pakko tyhjentää ainakin joskus, että saan pakastimesta ruokaa. Puuhastelu luovien juttujen parissa lataa akkuja, ja saattaa siitä kilahtaa uusi lusikkakin laatikkoon. Hyvistä ja mukavista kokemuksista tulee lusikoita. Joskus menen vetämään ryhmää rättiväsyneenä. Mutta varsinkin vertaisryhmissä on niin ihania ihmisiä ja keskusteluja, että olen kotiin tullessa pirteämpi. Ja taas kilahtaa lusikka laatikkoon.
Omahoitolääkärinä määräänkin reseptin: Mukavaa ja mielihyvää tuottavaa tekemistä vähintään yksi lusikallinen päivässä, nautitaan omien voimien mukaan. Resepti on vapaasti kaikkien käytettävissä.
JK Ai mitenkö alun bileiden kävi? Bileitä ei tullut, vaan kävimme yhdessä syömässä. Meillä oli hauskaa ja mukavaa. Kukaan ei jaksanut lähteä jatkoille, minkä kuittasimme päivittelemällä, miten meistä on tullut vanhoja ja väsyneitä.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Päänsärky-lehdessä 2018
Lusikkateorian löydät googlettamalla Christine Miserandino, The Spoon Theory tai Lusikkateoria
Kirjoittanut: Sirpa Jyräs-Ikonen, Suomen Migreeniyhdistys ry